Herkkyys on hienovaraista voimaa

Luulin pitkään, että herkkyys on jotain, mitä pitäisi piilottaa. Että se tekee minusta hauraan, liian herkästi reagoivan tai liian tunteellisen. Mutta mitä enemmän olen oppinut kuuntelemaan itseäni, sitä selvemmin näen, että herkkyys ei ole heikkoutta. Se on viisautta, joka puhuu hiljaisella äänellä.

Herkkyys on kuin herkkä sensori, se aistii vivahteet, joita muut eivät ehkä huomaa. Se tunnistaa, kun jokin on pielessä, vaikkei kukaan olisi vielä sanonut sanaakaan. Se tuntee toisen ihmisen tunteen jo ennen kuin se on saanut muodon. Siksi herkkyys on myös lahja kaikille, jotka hoitavat, kuuntelevat tai luovat, niille, jotka kulkevat lähellä elämän hienovaraisia tasoja.

Kun herkkyyden äärelle pysähtyy, alkaa ymmärtää, että se tarvitsee suojaa. Kaikkea ei ole tarkoitus tuntea koko ajan, eikä kaikkia aistimuksia tarvitse kantaa mukanaan. Rajat eivät tarkoita kylmyyttä, vaan myötätuntoa itseä kohtaan. Ne ovat lempeä tapa sanoa: minun jaksamiseni on tärkeä.

Minulle rajojen opettelu on ollut osa herkkyyden kasvumatkaa. Olen oppinut huomaamaan, milloin olen imenyt liikaa ympäröiviä tunteita tai ärsykkeitä. Milloin keho alkaa väsyä, vaikka en ole tehnyt mitään ”liikaa”. Silloin on aika vetäytyä, olla hiljaa, hengittää. Rajat ovat kuin pehmeät reunat, jotka pitävät minut koossa maailmassa, joka joskus tuntuu liian kovalta.

Ja vaikka herkkyys voi välillä väsyttää, se on myös suurin voimani. Se saa minut näkemään kauneutta arjessa, valon leikin puunlehdillä, lempeän katseen ihmisen kasvoilla, sen pienen hetken, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Herkkyys tuo syvyyttä siihen, miten elän ja kohtaan.

Uskon, että maailma tarvitsee meitä herkkiä. Meitä, jotka pysähdymme, kuuntelemme ja tunnemme. Meitä, jotka osaamme lukea rivien välistä ja nähdä sielun sävyt. Meitä, jotka muistutamme, että lempeys ei ole heikkoutta, vaan sydämen rohkeutta.

Herkkyys ei tee minusta heikkoa.
Se tekee minusta kokonaisen.

Voit käydä lukemassa herkkyydestä lisää täältä.